"Raskausoireita"

Uusi kierto ehti käynnistyä ja oviskin oli viikko sitten. Raskaana en usko/halua uskoa olevani. Mahdollisuudet kyllä olisivat loistavat, mutta kroppa sanoo jotain muuta. Monta kertaa olen ollut raskaana pienemmilläkin mahdollisuuksilla, mutta ehkä olen vain kyllästynyt haaveilemaan. Luultavasti muutaman päivän päästä olen jo ehtinyt tuhlata kappaleittain raskaustestejä turhaan, sehän kuuluu tapoihini. :) Kirjataanpa silti oireet ylös, vaikka sitten vastaisuuden varalle, josko joku kerta erehdyn taas luulemaan olemattomia.

dbo 5

• raudan maku suussa (vain pieni hetki)
  

dbo 6

• mahassa vihlontaa ja muuta kummaa (tätä ilmennyt muistaakseni usein aiemminkin... välillä kolottaa, välillä pingottaa, usein vain turvottaa)
  

• vilu, kauhia vilu (pakko kai myöntää, ettei sortseilla enää tarkene, kun lämpöä on vain hieman yli 10 astetta?!?)

• vahva usko, etten ole raskaana (onko tämä sitten oire?)
  

dbo 7

• mahan vihlonta jatkuu (välillä jopa häiritsevästi...)
  

• vilu edelleen (huomenna lupaan pukeutua lämpimämmin!)

• lämmöt koholla (vilu voisi selittyä myös tällä!)
  

• nenän tukkoisuus palannut (luulin selättäneeni flussan jo :( )

• vessassa saa ravata (tuttua puuhaa aina ennen menkkoja)

• edelleen usko, etten ole raskaana

Niinpä, kierto tosiaan vielä niin alussa, ettei mitään oikeitä oireita luultavamminkaan olisi edes ehtinyt ilmentyä. :D No jatketaanpa päivittelyä.

Olen nyt varustautunut tulevaan raskauteen. Tilasin tuhottoman määrän raskaustestejä. :) Miehelle en ole vieläkään puhunut asiasta, tosin ei hänkään ole sanojaan käynyt perumaan. Tästä kierrosta ei raskaus alkanut, olen varma, mutta ensi kierrosta toivon pääseväni edes yrittämään. Nyt siis odotellaan menkkoja alkavaksi ja siitä sitten eteenpäin... :) Taktiikkana ajattelin edelleen käyttää hiljaisuutta (ei painostusta asian suhteen) ja uusia seksikkäitä alusvaatteita.

Olen taas kuullut pari uutta raskausuutista. Tällä kertaa olen iloinen! Ei se haikara aina eksy reitiltään. :) Mies ei ole reakoinut uutisiin mitenkään. Hänellä ei kai ole tapana onnitella elämän loppumista. Raskaudet ovat kaikki omasta kaveri-/tuttavapiiristäni, joten mies ei ole edes panikoinut menettävänsä ystäviään vaipparuletissa. Tosin olen melko varma, että eräästä hänen ystävästään on tulossa isä, jotenkin vaistosin pienen salaisuuden, mutta saatan olla myös väärässä. Tavallaan toivoisin miehen kavereiden alkavan vakiintua tahoillaan, saattaisi muuttaa miehenkin suhtautumista perheen perustamiseen. Turha toivo varmaan, suurin osa tuntuu olevan kykenemättömiä pitämään edes parisuhdetta yllä (ei millään pahalla heitä kohtaan, ovat hurmaavia poikamiehiä kaikki, usein vain on liian monta rautaa tulessa yhtäaikaa). Toisaalta eihän sitä tiedä minkä kulman takaa se unelmien nainen pamahtaa heidän eteensä. Yleensä se on menoa sitten kun mies rakastuu... :) Meillä tosin asia ei mennyt noin. Luultavasti en olekkaan miehen elämän rakkaus, vaan se odottaa vielä kulman takana. Mutta sittenhän odottaa muakin se prinssi valkoiseneen ratsuineen valmiina tuomaan kuun taivaalta...

Joskus olen miettinyt, missä olisin nyt, jos olisin pakannut laukkuni kolmisen vuotta sitten (tai jo aiemmin), kun suhteemme oli järjettömässä kriisissä. Olisinko jo äiti vai eläisinkö villiä sinkkuelämää unelmoiden tajunnan räjäyttävästä rakkaudesta. Luultavasti en olisi kuitenkaan yhtään sen tyytyväisempi elämääni, kuin nytkään.

Enneunia?

Näin hyvin todentuntuista unta... Maattiin miehen kanssa sohvalla vierekkäin ja katsottiin telkkua. Ruutuun pamahti raskaustesti-mainos ja mies kääntyi minuun päin... "Koskas me tarvitaan noita?", hän kysäisi. Jäin suu auki tuijottamaan miestä ja hän lisäsi "Eiköhän me nyt ainakin se yksi vauva voida tehdä...". Loppu-uni sujuikin sitten iloisissa mielin vauvanteko harjoitusten parissa. ;D
Tarvitseeko erikseen mainita, kuinka pettynyt olin, kun huomasin kaiken olleenkin vain unta... :(

Ehkä auttaa, ehkä ei

Nyt nousi kuume... Ja tällä kertaa en puhu vauvakuumeesta. Olo on kuin perseeseen ammutulla karhulla. :( Huomasin juuri, etten omista toimivaa kuumemittaria. Pitäisi varmaan hankkia sellainen. Eikös se kuulu jokaisen vauvakuumeisen vakio varustukseen... :D

Aloin mietiskelemään, mitä kaikkia vauvanhankintakikkoja olen sortunut kokeilemaan...
1. Lämpöjen mittailu. Aikoinani muutaman kierron. Ei ihme, että on patterit mittarista loppu. Taitaakin perustua enemmän ovulaation tapahtumiseen, kuin itse raskautumiseen tuo lämpöjen nousu.
2. Greippimehu. Pahaa, niin pahaa. Mies uskoi selityksen ihonpuhdistus-operaatiosta, onneksi ei seuraile vauvapalstoja. :D Oliko tarkoitus vahvistaa limoja?!? Täällä vietettiin kuivaa kautta pari kuukautta...
3. Punaviini. Lasillinen vaiko pullo? Tuloksena monen viikon päänsärky ja miehen paasaus alkoholismista.
4. Tyyny pepun alle. Aina kuin mahdollista miehen huomaamatta. Eipä oo kulkenu matkalaiset silti perille asti.
5. B-vitamiinit + muut. Raskausvitamiinejäkin olen harkinnut, pitäisi vaan naamioida purkki. Noista nyt ei ainakaan haittaa taida olla.

Ei toi lista sentään toivottoman pitkältä näytä... :D Onneksi meillä ei tarvita ovistikkuja (kroppa itsessään yksi suuri ovistikku), olisi muuten mennyt jo omaisuus niihinkin. Nykyään olen jopa päässyt eroon raskaustestien tuhlailusta (puolivuotta ilman testailua on jo juhlan paikka!). Aikoinaan saatoin tehdä niitä kolme-kymmenen ennen menkkoja (miksi niissä aina näkyy se viivanpaikka?!) ja vielä pari menkkojen alettua, koska eihän sitä ikinä tiedä.. :D Nykyään nolottaa, että mitä ne siellä apteekissakin mahtoivat ajatella. Onneksi on netti ja postimyynti!

Miehen elintavat valmiiksi, kuin suoraan oppikirjasta. Ei tupakkaa, alkoholia kohtuudella, ei kiristäviä housuja, vitamiinit kohdillaan... Mies tietämättään tehnyt kaiken simppojen hyvinvoinnin eteen! Ei parane mainita tai alkaa raukka pakosta tupakoimaan... :D

Paljon onnea vaan...

Kuulin taas vauva-uutisia. Olikin jo muutama kuukausi mennyt niin, ettei yhtään lasta ollut tuloillaan :D Ensireaktio oli yllättävän tyyni ja iloinenkin. Tottakai pieni pistos tuntui tuolla jossain, mutta ei enää niin vahvana kuin ennen. Kaikkeen kai tottuu. Sitten kuulin, ettei raskaus ollutkaan parille toivottu... Olivat pohtineet pitkään aborttia. Silloin pisti vihaksi! Rehellisesti sanottuna, en enää osaa iloita heidän puolestaan! En vaikka nyt, ajatukseen totuttuaan, he ovatkin innoissaan odottamassa pienokaista. Tuntuu niin väärältä. Miksi heillä on oikeus siihen lapseen? Miksi heille se vahinko käy, eikä minulle, joka sitä olen salaa neljä vuotta toivonut? Miksi tuntuu, että aina vain väärään osoitteeseen? He olisivat olleet onnellisia elämäänsä ilman tätä yllätystäkin, minä en! Katkeraa, mutta niin totta tällä hetkellä... Toivon vain, että aborttipuheet eivät tule esille seurassani. En ole varma osaisinko käyttäytyä korrektisti.

Mies on sitä mieltä, että jos vahinko käy, niin lapsi pidetään. Ei puhettakaan muusta. Mies vaan tuntuu odottavan, että se vahinko tulee kohdalle, ettei hänen tarvitsisi tehdä päätöstä yrittämisestä (tai sitten hän luottaa siihen, ettei niin käy). En tiedä miksi se on hänelle niin hankalaa. Onko se vaan helpompi antaa asioiden sujua omalla painollaan, ilman että joutuu suunnittelemaan tulevaisuutta tarkemmin? Selvennyksenä mainittakoon, että ehkäisynä meillä luotetaan varmoihin päiviin ja keskeytettyyn (miehen mielialan mukaan joko lepsummin tai tiukemmin), joten raskauden mahdollisuus on olemassa, joskin erittäin pieni sellainen. Vahingon siijaan tulisikin puhua vaikka... Hmm, en tiedä. Luultavasti se olisi meille kummallekkin kuitenkin toivottu lapsi, joka vain päätti tulla. :)

En ole vielä kertonut miehelle näitä uusimpia vauva-uutisia. Ehkä odottelen oikeaa hetkeä, sellaista, jossa voi vain luontevasti tokaista "Ainiin, Mari ja Pekkakin saa pian vauvan..". Mies on aina varuillaan, kun lähipiiriimme (tai kaukaisempaankin) tulee uusia vauvoja. Pelkää kai, että menetän taas järkeni ja alan vaatia häneltä toimintaa makuhuoneessa. Taitaa ihan aiheesta tuo mies olla säikky. Aikoinaan, kun vauvoja alkoi putkahdella, otin jokaisen raskauden hyvinkin henkilökohtaisesti. Syytin miestä omasta "kohtalostani", enkä ainakaan auttanut tilannettani... :D Se vain on hankalaa, kun vauvakuume on niin paha, ettei enää kykene toimimaan järkevästi! Nykyään on jo helpompaa... Ainakin osaan itkeä suruni mieheltä salaa. Olen huomannut, ettei meillä turhat itkut auta. Mies kyllä tietää muutenkin, kuinka tärkeä asia tämä minulle on ja vain ahdistuu enemmän. Ahdistuu, koska tuntee tekevänsä väärin minua kohtaan, mutta ei kuitenkaan kykene haluamaan lasta (oma tulkintani asiasta). Eli tuntee samoin kuin minä, mutta täysin päinvastoin! :D

Pieni takaisku

En saanut hakemaani työpaikkaa, en ainakaan usko niin. Harmittaa. "Sitten voin muutaman vuoden paiskia töitä, ennen kuin alan suunnitella lapsia. Eihän sitä heti kehtaisi äippälomallekkaan jäädä..". Olisikohan se kuume kuitenkaan mihinkään kadonnut? Tuskin, mutta nyt en saa tietää.

Olen taas saanut oljenkorren... Syksyllä voisimme yrittää. En enää uskalla toivoa. Tiedän kokemuksesta, että aina tulee jokin este. En ole maininnut asiaa moneen kuukauteen. Tätä lapsihaavetta... Tiedämme molemmat, mitä on sovittu, ilman puhumistakin. Toivoin, että uusi työpaikka veisi minut kivuttomasti tuon syksyn yli. Niin, ettei asiasta tarvitsisikaan puhua enää, se vain menisi ohi.

Omapa on vikani, tämä tilanne. Niin tuntuvat kaikki ajattelevan... Onhan se totta, tavallaan. Olisi pitänyt pinkoa pakoon jo ennen kuin hammasharjamme löysivät yhteisen majapaikan. Myöhäistä se on nyt, kun on yhteiset asuntolainat. Tai ei myöhäistä, mutta moninkerroin hankalampaa. En osaa selittää, miksi olen tässä vielä. Ei kukaan osaa... Luultavasti olen takertunut liikaa jokaiseen pieneen oljenkorteen, mikä ei heti katkennut käsissäni.