Enneunia?

Näin hyvin todentuntuista unta... Maattiin miehen kanssa sohvalla vierekkäin ja katsottiin telkkua. Ruutuun pamahti raskaustesti-mainos ja mies kääntyi minuun päin... "Koskas me tarvitaan noita?", hän kysäisi. Jäin suu auki tuijottamaan miestä ja hän lisäsi "Eiköhän me nyt ainakin se yksi vauva voida tehdä...". Loppu-uni sujuikin sitten iloisissa mielin vauvanteko harjoitusten parissa. ;D
Tarvitseeko erikseen mainita, kuinka pettynyt olin, kun huomasin kaiken olleenkin vain unta... :(

Ehkä auttaa, ehkä ei

Nyt nousi kuume... Ja tällä kertaa en puhu vauvakuumeesta. Olo on kuin perseeseen ammutulla karhulla. :( Huomasin juuri, etten omista toimivaa kuumemittaria. Pitäisi varmaan hankkia sellainen. Eikös se kuulu jokaisen vauvakuumeisen vakio varustukseen... :D

Aloin mietiskelemään, mitä kaikkia vauvanhankintakikkoja olen sortunut kokeilemaan...
1. Lämpöjen mittailu. Aikoinani muutaman kierron. Ei ihme, että on patterit mittarista loppu. Taitaakin perustua enemmän ovulaation tapahtumiseen, kuin itse raskautumiseen tuo lämpöjen nousu.
2. Greippimehu. Pahaa, niin pahaa. Mies uskoi selityksen ihonpuhdistus-operaatiosta, onneksi ei seuraile vauvapalstoja. :D Oliko tarkoitus vahvistaa limoja?!? Täällä vietettiin kuivaa kautta pari kuukautta...
3. Punaviini. Lasillinen vaiko pullo? Tuloksena monen viikon päänsärky ja miehen paasaus alkoholismista.
4. Tyyny pepun alle. Aina kuin mahdollista miehen huomaamatta. Eipä oo kulkenu matkalaiset silti perille asti.
5. B-vitamiinit + muut. Raskausvitamiinejäkin olen harkinnut, pitäisi vaan naamioida purkki. Noista nyt ei ainakaan haittaa taida olla.

Ei toi lista sentään toivottoman pitkältä näytä... :D Onneksi meillä ei tarvita ovistikkuja (kroppa itsessään yksi suuri ovistikku), olisi muuten mennyt jo omaisuus niihinkin. Nykyään olen jopa päässyt eroon raskaustestien tuhlailusta (puolivuotta ilman testailua on jo juhlan paikka!). Aikoinaan saatoin tehdä niitä kolme-kymmenen ennen menkkoja (miksi niissä aina näkyy se viivanpaikka?!) ja vielä pari menkkojen alettua, koska eihän sitä ikinä tiedä.. :D Nykyään nolottaa, että mitä ne siellä apteekissakin mahtoivat ajatella. Onneksi on netti ja postimyynti!

Miehen elintavat valmiiksi, kuin suoraan oppikirjasta. Ei tupakkaa, alkoholia kohtuudella, ei kiristäviä housuja, vitamiinit kohdillaan... Mies tietämättään tehnyt kaiken simppojen hyvinvoinnin eteen! Ei parane mainita tai alkaa raukka pakosta tupakoimaan... :D

Paljon onnea vaan...

Kuulin taas vauva-uutisia. Olikin jo muutama kuukausi mennyt niin, ettei yhtään lasta ollut tuloillaan :D Ensireaktio oli yllättävän tyyni ja iloinenkin. Tottakai pieni pistos tuntui tuolla jossain, mutta ei enää niin vahvana kuin ennen. Kaikkeen kai tottuu. Sitten kuulin, ettei raskaus ollutkaan parille toivottu... Olivat pohtineet pitkään aborttia. Silloin pisti vihaksi! Rehellisesti sanottuna, en enää osaa iloita heidän puolestaan! En vaikka nyt, ajatukseen totuttuaan, he ovatkin innoissaan odottamassa pienokaista. Tuntuu niin väärältä. Miksi heillä on oikeus siihen lapseen? Miksi heille se vahinko käy, eikä minulle, joka sitä olen salaa neljä vuotta toivonut? Miksi tuntuu, että aina vain väärään osoitteeseen? He olisivat olleet onnellisia elämäänsä ilman tätä yllätystäkin, minä en! Katkeraa, mutta niin totta tällä hetkellä... Toivon vain, että aborttipuheet eivät tule esille seurassani. En ole varma osaisinko käyttäytyä korrektisti.

Mies on sitä mieltä, että jos vahinko käy, niin lapsi pidetään. Ei puhettakaan muusta. Mies vaan tuntuu odottavan, että se vahinko tulee kohdalle, ettei hänen tarvitsisi tehdä päätöstä yrittämisestä (tai sitten hän luottaa siihen, ettei niin käy). En tiedä miksi se on hänelle niin hankalaa. Onko se vaan helpompi antaa asioiden sujua omalla painollaan, ilman että joutuu suunnittelemaan tulevaisuutta tarkemmin? Selvennyksenä mainittakoon, että ehkäisynä meillä luotetaan varmoihin päiviin ja keskeytettyyn (miehen mielialan mukaan joko lepsummin tai tiukemmin), joten raskauden mahdollisuus on olemassa, joskin erittäin pieni sellainen. Vahingon siijaan tulisikin puhua vaikka... Hmm, en tiedä. Luultavasti se olisi meille kummallekkin kuitenkin toivottu lapsi, joka vain päätti tulla. :)

En ole vielä kertonut miehelle näitä uusimpia vauva-uutisia. Ehkä odottelen oikeaa hetkeä, sellaista, jossa voi vain luontevasti tokaista "Ainiin, Mari ja Pekkakin saa pian vauvan..". Mies on aina varuillaan, kun lähipiiriimme (tai kaukaisempaankin) tulee uusia vauvoja. Pelkää kai, että menetän taas järkeni ja alan vaatia häneltä toimintaa makuhuoneessa. Taitaa ihan aiheesta tuo mies olla säikky. Aikoinaan, kun vauvoja alkoi putkahdella, otin jokaisen raskauden hyvinkin henkilökohtaisesti. Syytin miestä omasta "kohtalostani", enkä ainakaan auttanut tilannettani... :D Se vain on hankalaa, kun vauvakuume on niin paha, ettei enää kykene toimimaan järkevästi! Nykyään on jo helpompaa... Ainakin osaan itkeä suruni mieheltä salaa. Olen huomannut, ettei meillä turhat itkut auta. Mies kyllä tietää muutenkin, kuinka tärkeä asia tämä minulle on ja vain ahdistuu enemmän. Ahdistuu, koska tuntee tekevänsä väärin minua kohtaan, mutta ei kuitenkaan kykene haluamaan lasta (oma tulkintani asiasta). Eli tuntee samoin kuin minä, mutta täysin päinvastoin! :D

Pieni takaisku

En saanut hakemaani työpaikkaa, en ainakaan usko niin. Harmittaa. "Sitten voin muutaman vuoden paiskia töitä, ennen kuin alan suunnitella lapsia. Eihän sitä heti kehtaisi äippälomallekkaan jäädä..". Olisikohan se kuume kuitenkaan mihinkään kadonnut? Tuskin, mutta nyt en saa tietää.

Olen taas saanut oljenkorren... Syksyllä voisimme yrittää. En enää uskalla toivoa. Tiedän kokemuksesta, että aina tulee jokin este. En ole maininnut asiaa moneen kuukauteen. Tätä lapsihaavetta... Tiedämme molemmat, mitä on sovittu, ilman puhumistakin. Toivoin, että uusi työpaikka veisi minut kivuttomasti tuon syksyn yli. Niin, ettei asiasta tarvitsisikaan puhua enää, se vain menisi ohi.

Omapa on vikani, tämä tilanne. Niin tuntuvat kaikki ajattelevan... Onhan se totta, tavallaan. Olisi pitänyt pinkoa pakoon jo ennen kuin hammasharjamme löysivät yhteisen majapaikan. Myöhäistä se on nyt, kun on yhteiset asuntolainat. Tai ei myöhäistä, mutta moninkerroin hankalampaa. En osaa selittää, miksi olen tässä vielä. Ei kukaan osaa... Luultavasti olen takertunut liikaa jokaiseen pieneen oljenkorteen, mikä ei heti katkennut käsissäni.